Käytäntö opettaa!

Kauan odotettu klinikka on alkanut! Eläköön käytännön opetus!
Propedeuttista opetusta on ollut muutaman kerran. Ihku ihanaa Käytäntöä! Hurraa!

Käytäntö ei ollutkaan helppo. Se leikki vaikeasti tavoiteltavaa. Ensimmäisellä kerralla emme nähneet yhtäkään potilasta. Opetus oli lähinnä luennoimista, ja saimme kuunnella nauhalta sydänääniä. Toisellakaan kerralla emme nähneet potilaan potilasta, mutta nauha pyöri edelleen. Kolmannella kerralla opettava lääkäri haastatteli meidän kuultemme potilaan, ja potilaan puoleen kääntymisen sijaan briljeerasi meille hienoilla termeillä mitä kannattaa kysyä. Eläköön potilaskeskeinen lääkäriys ja Matti Vanhasen esimerkki: tee niinkuin sanon, älä niinkuin teen!

Neljännellä kerralla viimein kohtasimme potilaan! Kahdeksan hengen pienryhmämme pakkautui potilashuoneeseen ja jokainen meistä kuunteli vuorollaan potilaan sydäntä. Kahdeksan tervehdystä + kahdeksan parin minuutin pituista piinallista hiljaista hetkeä + kahdeksan kiitosta = kiusallinen tilanne jossa ehkä oppi jotain tai sitten ei, jos ei muuta niin kuinka tuijottaa mahdollisimman muina miehinä seinään toivoen, ettei potilas kokenut oloaan kovin pahaksi.

*Taas se Uso valittaa! Tekisi jotain eikä aina näkisi asioiden huonoa puolta!*

Tuon opetuskerran jälkeen suunnittelin rupeavani kirjoittamaan jonnekin julkisempaan paikkaan lääketieteellisen opetuksen tasosta. Sanomalehteen, vaikka. Tai kaupungintalon seinään. Johonkin. Että ryhmäkoot ovat liian suuria. Että lääkäripula ei ratkea suurilla kursseilla. Että kukaan ei hyödy kahdeksan hengen pienryhmistä.

Viides opetuskerta toi sentään toivoa. Jakaannuimme pareittain ja tutkimme potilaan, perusstatuksen teon harjoittelua. Unohdin katsoa skolioosin enkä osannut testata näköratoja, eikä bicepsheijastettakaan saanut testattua potilaan jännittäessä, mutta minä olin ihan oikeasti siinä tilanteessa, harjoittelin potilaan tutkimista! Hip ja hei!

Sata potilasta vielä ja sitten ehkä osaisin vielä tulkitakin löydöksiä?