Maan hiljaiset

Tänä vuonna olen huomannut lääkiksen hiljaiset. Tarkoitan niitä, jotka eivät olekaan pysyneet kurssinsa mukana.

Suuret kurssit ja kouraanlyöty lukujärjestys jota seurataan tahdissa mars luovat harhakuvan siitä että kaikki etenevät opinnoissaan samaan tahtiin. Väärin. Aina löytyy muutamia, jotka eri syistä jäävät jälkeen. Syntyvä vauva, masennus, jollekin muulle alalle poikkeaminen tai yleinen saamattomuus käyvät esimerkkisyistä. Ja niin, meidänkin kurssillamme on vielä niitä jotka tuskanhiki otsalla kuplien yrittävät saada kakkosvuoden tenttejä läpi ennen joulua.

Tämä syksy on opettanut minulle jos ei muuta niin ainakin sen, että elämä on usein vaikeampaa kuin miltä ulkopuolisin silmin näyttäisi. Tarkoitan, että moni lääkiksen lattioita tallaava näyttää menestyvältä ja tilanteen tasalla olevalta. Ihmisiin tutustuessa huomaa, ettei se menekään niin. Ihmiset ovat epävarmoja, toiset miettivät vieläkin tekivätkö oikean valinnan kouluun pyrkiessään, toisille jotkut oppiaineet osoittautuvat suorastaan ylitsepääsemättömiksi. Eikä varmasti ole helppoa seuraavana tai sitä seuraavana vuonna nähdä vanhoja kurssitovereita ja vastata kuulumistenkyselyyn "no...mulla vähän kestää tässä valamistumisesa..."

Pimeys lisääntyy enkä enää näe koulupäivän jälkeen päivänvaloa, mutta olen tehnyt vastaiskun kaamokselle. Banzai: hankin kirkasvalolampun ja seurasin pari viikkoa fiiliksiäni ohjeistetulla puolen tunnin päivittäisellä valoannoksella. Seurantani yksiselitteinen tulos oli, että jos lamppua vain ehtii käyttää, se toimii.

Lääkärinä en kai voisi noin kirjoittaakaan, koska lampun teho vaihtelee niin paljon eri ihmisillä. Tai niin ne ainakin netissä sanoivat.